Aloin kaivata koko reitille Pallaksella elokuussa käydessä ja niinhän siinä kävi, että kaverikin ilmaantui ja pikaisesti anottiin virkavapaat, varattiin yöpymiset ja alettiin pakata. Matkalla poikkesimme Ruotsin puolella H- merkkiliikkeen (lapseni sanoo "noppaviitosen") outlet- myymälässä ostamassa tarjouskalsarit ja ruokakaupasta metukat ja sulatejuustot.
Yövyimme mennessä maatilamajoituksessa, joka oli oiva paikka. Talonväki eleli siinä samassa, antoi yösijan, syötti, saunotti ja kuskasi matkalaisia. Varasimme myös paluuyösijan, jonka sitten peruimme tullessamme- syistä myöhemmin. Saimme jättää ylimääräiset kamppeet paikan päälle. Paluu Pallakselle järjestyi myös, kunhan soitamme niin hakevat. Uskomattoman hyvää palvelua, ja edulliseen hintaan.
Yövyimme mennessä maatilamajoituksessa, joka oli oiva paikka. Talonväki eleli siinä samassa, antoi yösijan, syötti, saunotti ja kuskasi matkalaisia. Varasimme myös paluuyösijan, jonka sitten peruimme tullessamme- syistä myöhemmin. Saimme jättää ylimääräiset kamppeet paikan päälle. Paluu Pallakselle järjestyi myös, kunhan soitamme niin hakevat. Uskomattoman hyvää palvelua, ja edulliseen hintaan.
Saimme kyydin omalla autolla Hettaan (n. 100km), jossa haimme luontokeskukselta avaimet varaustupiin (yö 9 e/ hlö), sitten venetaksille ja yli Ounasjärven (6 e/ hlö). Itsehän näitä ei tarvinnut järkätä, kuski vei oikeaan paikkaan :)
Ounasjärven tuolla puolen viimeiset viilaukset rinkkaan, karkit taskuun ja juomaa massuun. Siinä olisi ollut jo heti oikein mukava nuotiopaikka, aurinko paistoi ja varvut punersivat, mutta eteenpäin oli kulkijan mieli.
Kohti Pyhäkeroa (711 m) mentiin, kaunista polun vartta -ruskaa pastelliväreissä. Metsätaipaleen, suon ja pitkospuiden jälkeen eteen ilmestyi Pyhäkeron päivätupa. Ihmettelimme pumppukaivoa ja kahvilaa, joka ei ollut auki. Taukoilimme sitten kevyen lounaan merkeissä.
Ounasjärven tuolla puolen viimeiset viilaukset rinkkaan, karkit taskuun ja juomaa massuun. Siinä olisi ollut jo heti oikein mukava nuotiopaikka, aurinko paistoi ja varvut punersivat, mutta eteenpäin oli kulkijan mieli.
Kohti Pyhäkeroa (711 m) mentiin, kaunista polun vartta -ruskaa pastelliväreissä. Metsätaipaleen, suon ja pitkospuiden jälkeen eteen ilmestyi Pyhäkeron päivätupa. Ihmettelimme pumppukaivoa ja kahvilaa, joka ei ollut auki. Taukoilimme sitten kevyen lounaan merkeissä.
Tauon jälkeen nousu alkoi ja kuten aina -ensimmäinen nousu on ihan kammottavaa! Rinkka painaa ja jalat ei kanna. No, tuon huipun jälkeen alkaa lasku.. ei perhana, vielä yks rinne.. miten vieläkin jne. No, kuten meille myöhemmin kerrottiin; ei tuo vielä mitään, pahin nousu on ehkä Lumikerolle. Onneksi se oli vielä edessä..
Pyhäkeron satulassa aukeni eteen järvi, jossa ei tarettu vilvoitella, mutta raikas tuuli piti huolen varpaiden virkistymisestä, kun riisui kengät ja sukat hetkeksi pois.
Sioskuru eka yöpaikkana oli kaunis. Pakkasyö kruunasi luonnon jäähileiseksi ja auringonnousu olivat tarumainen keltaisine taivaineen ja utuineen. Autiotuvan puolella yksi mies, jonka kanssa muutama sana vaihdettiin.
Aamun kirkas aurinkoinen, pakkastaMatka jatkui kohti Hannukurua aurinkoisessa, mutta tuulisessa säässä. Tappurin tuvan taukopaikkana jätimme suosiolla väliin, kun kuulimme siellä olevan poromiehiä. Erotukset kai alkamassa. Outtakkan (723 m) odotin näkeväni ja kokevani, sillä jostain oli tullut ajatuksiin, että se on komea tunturi. Olihan se, kulki pitkän matkaa mukana, kuin turvallinen hahmo suojaamassa. Päälle ei lähdetty kapuamaan, olisi mennyt pimeään asti muuten seuraavaan etappiin saapuminen. Pahakurussa syötiin eväät tuulelta suojassa tuvassa ja hetki levättiin, kun kerran laveri oli siinä käytössä. Tuuli söi hiukan voimia ja pisti posket punoittamaan.
Outtakka, uusi rakkaani <3
Outtakka, uusi rakkaani <3Hannukuru olikin melkoinen yllätys. Maisema oli louhikkoista kiemuraista laskua. Hannukurussa avautui eteen leirintäalue! Pumppukaivot ja rakennusta moneen lähtöön. Muttei ristin sielua! Tiesimme edellämme kulkevan miehen, mutta hän oli suunnannut autiotuvalle järven toiselle laidalle ja niinpä aloimme saunan lämmitykseen. Uuni savutti sisälle ennen kuin lähti vetämään ja ihmettelimme siinä aikamme kuluksi tuulivoimalla käyvää generaattoria, joka toimi kai saunan lampuille virranantajana. Jälkeemme tullut kulkija jaksoi ihmetellä, että saunalla on lamput, muttei tuvassa. Seuranamme tämä yksi mies tuvassa. Pimeän jo laskeuduttua toiseen varaustupaan saapui kolmen naisen porukka ja sanoivat olleen hiukan extremeä loppumatkasta. Otsalamput kai rinkassa..
Kulunut on polku. Edessä Tappuri ja PallasjonoOtsalampulle olikin käyttöä. Pimeä tuli kahdeksan maissa ja yölliset ulkoreissut -komean tähtitaivaan alla tosin- vaati hiukan valoa. Revontuletkin olisi ollut taivaalla, mutta ei jaksanut sinne tähyillä, kun nukutti niin kovasti.
Kolmas päivä valkeni aurinkoisena, mutta tuuli oli riepottava. Suastunturin jälkeen saavuttiin Suaskurun kodalle, jossa nautimme tulilla kunnon eväät (lämmin kuppi, meetwurstileivät ja kahvit, yllätys yllätys) ja jatkoimme matkaa isoimmalle ponnistukselle, Lumikerolle (661 m). Se olikin melkein seikkailu! Sivutuuli pisti kulkemaan kuin Pisan torni kallellaan, välillä kumarassa. Pysähtyä ei juuri kärsinyt, kun tuuli riepotteli ja kylmäksi meinasi käydä. Niin jäi unelma tunturissa istuskelusta sinne tuuleen, vain katsoa kesti välillä hupun suojista ympärille. Lumikero oli totisesti kovin nousu! Riemu oli suuri, kun päästiin lopulta alamäkeen poroaidalle ja juomaan pikkupurosta. Savunmakuinen pakissa keitetty vesi ei oikein ollut maistunut..
Perusasiat mielessä jo tässä vaiheessa, tyhjennys- ja täydennyspaikat. Pää totaalisen tyhjä muusta (se on se paras osa, muu maailma ja huolet katoaa, tunturin sylissä on maa tiukasti jalkojen alla). Onko pilviä, ehditäänkö ennen pimeää, onko muita kulkijoita jne. Montellin maja oli lämmin, takassa vielä hiillos jonkun jäljiltä. Edellisenä päivänä oli ollut tungosta päiväkävijöistä, nyt ei nähty ketään. Tuuria :)
Lumikeron viimeinen nousu -kai..
Nammalakurun tupa oli museo luxusmajojen jälkeen; vetoinen ja vanhat rautasängyt, joissa kolautti alapetiltä noustessaan päänsä yläpetiin (missä sinänsä minun tapauksessani ei ole mitään erikoista, kolautan pääni ylipäänsä kaikkeen, mihin sen suinkin voi kolauttaa..). Tulistelimme kylmässä illassa, ihmettelimme ulkomaalaistytön kevyttä varustusta ja mielestämme epärealistista suunnitelmaa ehtiä Hettaan tietyssä aikataulussa, mutta tarjoamamme eväät ei kelvanneet eikä neuvotkaan ja toisaalta olimmehan häneen verranttuna vanhoja tätejä. Mukavuusalueissa siis eroja. Nuorena jaksaa.
Neljäs päivä olikin se ainut sadepäivä, kastuimme heti lähdettyämme. Pysähdyimme Rihmakurun laavulle, josta oli ulkomaalaisten opiskelijoiden porukka juuri lähtemässä eteenpäin, osa tennareissa, farkuissa ja samettitakissa. Kyllä meinasi sääliksi käydä heidän tuohon keliin lähtiessä, kun itse jäimme kuivattelemaan ja lämmittelemään kotaan. Jotkut hupsut suomalaismiehet siitä juoksivat ohi.. kuulemma juoksivat koko matkan. Saimme kuulla myöhemmin isäntäväeltä majapaikassa, että Juha Mietokin juoksi Hetta- Pallas- reitin viiteen ja puoleen tuntiin. No joo, meiltä meni vain neljä päivää..
Viimeisiä kuvia, sumussa ei paljoa kuvata viitsinyt, sormet jäätyi ja kamera kastui. Minigrippiin pakattu kamera on silloin paras kamera..
Loppumatka talsittiin sakeassa sumupilvessä, jääkylmää vettä tihkusi vaatteet märiksi, (vain pinnalta, kiitos hyvien varusteiden) palelikin ja pysähtyä ei viitsinyt kovan viiman vuoksi. Mitään ei nähnyt lähietäisyyttä kauemmaksi. Niinpä mentiin suoraa päätä Pallakselle edes evästelemättä, Taivaskerokin oli pilvessä piilossa, joten sinne ei vaivauduttu. Soitettiin kyyti majoituspaikkaan ja päätettin jatkaa matkaa kotiin -aikataulusta oltiin edellä, kun ei matkaan mennyt kuin neljä tuntia, reilun tunnin tauko kodalla mukaanlukien. Kaveri olisi kulkenut nopeamminkin, mutta neljännen päivän väsy oli iskenyt jälleen kerran- mulla pitäis näköjään olla aina yksi lepopäivä välissä. Liian nopea tahti ei sovi, jalat ei vaan kule eikä henki vejä, mutta sää ei sallinut oikein jäädä katselemaan kauas, istuksimaan kivelle. Saatiin sauna perillä ja kahvit juotuamme ajelimme kotiin. Torniossa kebabit naamaan ja jo vain maistui matkalaisille yksi siideri kotona. Lämpimässä. Ruskaiset tunturinkuvat silmissä. Väsytti mukavasti, oikeastaan olin ihan loppu. Raskas tuo on kulkea, ylä- ja alamäkeä.
Seuraavalla reissulla loivempia maisemia?
Saldo: Komeaa tunturimaisemaa koko ajan -se palkitsee! Nousut ja laskut vuoronperään olivat rankkoja. Polku kulunut, oli suuri kiusaus kulkea varvikossa polun vieressä. Varusteet; niille suuri kiitos. Ei ole turhaan kehuttu polyester- aluskertoja ja goretex-päällyvaatteita. Jatkuvasta tuulesta ja viimeisen päivän märkyydestä huolimatta niin kengät kuin kuorikerroskin piti vettä, ainoa heikko kohta joka johti palelemiseen oli hanskat, jotka kastuivat heti. Parempi oli kulkea paljain käsin, hihat suojina (eli märkinä). Pipo oli ihan välttämätön hupun alla, sen verran oli kylmä tuuli. Evästä oli taas liikaa, mutta suklaata liian vähän ;) Litran juomapullo painoi, mutta toisaalta vettä riitti sitten juotavaksi asti. Nescafen espresso oli helppo kahvin korvike, kun suodatinkahvi loppui. Napapiiri Organicsin mustikkakiisselijauhe toimi, mutta miksi ihmeessä siihen oli lisätty vadelma- aromia (?). Puuron syönti on mulle kompastuskivi, mutta menee se aamiaisella tuon sopan kanssa. Ruisleipä oli hyvää, ennen on ollut vain näkkäriä. Tehtiin valmiit eväät mukaan ja termariin kahvia tai kuumaa vettä, oli helppo evästellä. Tulien virittely onnistui. Häpeäksi tunnustan, että puita ei tehty kertaakaan, kun en uskalla edes kirveeseen koskea. Mutta työnjakoa sovellettiin paikalla olleitten herrojen kanssa, me kannettiin vedet ja herrat pilkkoi puut. Niin ja siivottiinhan me lähtiessä. Ulkomaalaistytön pelastajaksi l'hti kokenut vaeltaja, kun ei uskonut tämän selviytyvän yksin. Tämä toisista huolenpito on aika mahtavaa vaelluksilla. Puhelimesta sen verran- Dna vaihtuu, sillä se toimii huonoiten Lapissa.
Kolmas päivä valkeni aurinkoisena, mutta tuuli oli riepottava. Suastunturin jälkeen saavuttiin Suaskurun kodalle, jossa nautimme tulilla kunnon eväät (lämmin kuppi, meetwurstileivät ja kahvit, yllätys yllätys) ja jatkoimme matkaa isoimmalle ponnistukselle, Lumikerolle (661 m). Se olikin melkein seikkailu! Sivutuuli pisti kulkemaan kuin Pisan torni kallellaan, välillä kumarassa. Pysähtyä ei juuri kärsinyt, kun tuuli riepotteli ja kylmäksi meinasi käydä. Niin jäi unelma tunturissa istuskelusta sinne tuuleen, vain katsoa kesti välillä hupun suojista ympärille. Lumikero oli totisesti kovin nousu! Riemu oli suuri, kun päästiin lopulta alamäkeen poroaidalle ja juomaan pikkupurosta. Savunmakuinen pakissa keitetty vesi ei oikein ollut maistunut..
Perusasiat mielessä jo tässä vaiheessa, tyhjennys- ja täydennyspaikat. Pää totaalisen tyhjä muusta (se on se paras osa, muu maailma ja huolet katoaa, tunturin sylissä on maa tiukasti jalkojen alla). Onko pilviä, ehditäänkö ennen pimeää, onko muita kulkijoita jne. Montellin maja oli lämmin, takassa vielä hiillos jonkun jäljiltä. Edellisenä päivänä oli ollut tungosta päiväkävijöistä, nyt ei nähty ketään. Tuuria :)
Lumikeron viimeinen nousu -kai..Nammalakurun tupa oli museo luxusmajojen jälkeen; vetoinen ja vanhat rautasängyt, joissa kolautti alapetiltä noustessaan päänsä yläpetiin (missä sinänsä minun tapauksessani ei ole mitään erikoista, kolautan pääni ylipäänsä kaikkeen, mihin sen suinkin voi kolauttaa..). Tulistelimme kylmässä illassa, ihmettelimme ulkomaalaistytön kevyttä varustusta ja mielestämme epärealistista suunnitelmaa ehtiä Hettaan tietyssä aikataulussa, mutta tarjoamamme eväät ei kelvanneet eikä neuvotkaan ja toisaalta olimmehan häneen verranttuna vanhoja tätejä. Mukavuusalueissa siis eroja. Nuorena jaksaa.
Neljäs päivä olikin se ainut sadepäivä, kastuimme heti lähdettyämme. Pysähdyimme Rihmakurun laavulle, josta oli ulkomaalaisten opiskelijoiden porukka juuri lähtemässä eteenpäin, osa tennareissa, farkuissa ja samettitakissa. Kyllä meinasi sääliksi käydä heidän tuohon keliin lähtiessä, kun itse jäimme kuivattelemaan ja lämmittelemään kotaan. Jotkut hupsut suomalaismiehet siitä juoksivat ohi.. kuulemma juoksivat koko matkan. Saimme kuulla myöhemmin isäntäväeltä majapaikassa, että Juha Mietokin juoksi Hetta- Pallas- reitin viiteen ja puoleen tuntiin. No joo, meiltä meni vain neljä päivää..
Viimeisiä kuvia, sumussa ei paljoa kuvata viitsinyt, sormet jäätyi ja kamera kastui. Minigrippiin pakattu kamera on silloin paras kamera..Loppumatka talsittiin sakeassa sumupilvessä, jääkylmää vettä tihkusi vaatteet märiksi, (vain pinnalta, kiitos hyvien varusteiden) palelikin ja pysähtyä ei viitsinyt kovan viiman vuoksi. Mitään ei nähnyt lähietäisyyttä kauemmaksi. Niinpä mentiin suoraa päätä Pallakselle edes evästelemättä, Taivaskerokin oli pilvessä piilossa, joten sinne ei vaivauduttu. Soitettiin kyyti majoituspaikkaan ja päätettin jatkaa matkaa kotiin -aikataulusta oltiin edellä, kun ei matkaan mennyt kuin neljä tuntia, reilun tunnin tauko kodalla mukaanlukien. Kaveri olisi kulkenut nopeamminkin, mutta neljännen päivän väsy oli iskenyt jälleen kerran- mulla pitäis näköjään olla aina yksi lepopäivä välissä. Liian nopea tahti ei sovi, jalat ei vaan kule eikä henki vejä, mutta sää ei sallinut oikein jäädä katselemaan kauas, istuksimaan kivelle. Saatiin sauna perillä ja kahvit juotuamme ajelimme kotiin. Torniossa kebabit naamaan ja jo vain maistui matkalaisille yksi siideri kotona. Lämpimässä. Ruskaiset tunturinkuvat silmissä. Väsytti mukavasti, oikeastaan olin ihan loppu. Raskas tuo on kulkea, ylä- ja alamäkeä.
Seuraavalla reissulla loivempia maisemia?
Saldo: Komeaa tunturimaisemaa koko ajan -se palkitsee! Nousut ja laskut vuoronperään olivat rankkoja. Polku kulunut, oli suuri kiusaus kulkea varvikossa polun vieressä. Varusteet; niille suuri kiitos. Ei ole turhaan kehuttu polyester- aluskertoja ja goretex-päällyvaatteita. Jatkuvasta tuulesta ja viimeisen päivän märkyydestä huolimatta niin kengät kuin kuorikerroskin piti vettä, ainoa heikko kohta joka johti palelemiseen oli hanskat, jotka kastuivat heti. Parempi oli kulkea paljain käsin, hihat suojina (eli märkinä). Pipo oli ihan välttämätön hupun alla, sen verran oli kylmä tuuli. Evästä oli taas liikaa, mutta suklaata liian vähän ;) Litran juomapullo painoi, mutta toisaalta vettä riitti sitten juotavaksi asti. Nescafen espresso oli helppo kahvin korvike, kun suodatinkahvi loppui. Napapiiri Organicsin mustikkakiisselijauhe toimi, mutta miksi ihmeessä siihen oli lisätty vadelma- aromia (?). Puuron syönti on mulle kompastuskivi, mutta menee se aamiaisella tuon sopan kanssa. Ruisleipä oli hyvää, ennen on ollut vain näkkäriä. Tehtiin valmiit eväät mukaan ja termariin kahvia tai kuumaa vettä, oli helppo evästellä. Tulien virittely onnistui. Häpeäksi tunnustan, että puita ei tehty kertaakaan, kun en uskalla edes kirveeseen koskea. Mutta työnjakoa sovellettiin paikalla olleitten herrojen kanssa, me kannettiin vedet ja herrat pilkkoi puut. Niin ja siivottiinhan me lähtiessä. Ulkomaalaistytön pelastajaksi l'hti kokenut vaeltaja, kun ei uskonut tämän selviytyvän yksin. Tämä toisista huolenpito on aika mahtavaa vaelluksilla. Puhelimesta sen verran- Dna vaihtuu, sillä se toimii huonoiten Lapissa.
